Puutarhassa oli monta käytävää, jotka kulkivat kapeina ja mutkitellen penkereeltä toiselle. Siellä oli myöskin joukko lehtimajoja ja luolia ja lepopaikkoja. Ja siellä kasvoi niin tiheässä jäykkiä agaveja ja pensasmaisia vaivaispalmuja ja kankealehtisiä fiikuksia ja rododendroneja, ettei saattanut nähdä kahta askelta eteensä. Donna Mikaela sai kauan kulkea noita lukemattomia käytäviä, ennenkuin hän löysi Gaetanon. Ja mitä kauemmin hän kulki, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.
Viimein hän löysi Gaetanon puutarhan kaukaisimmasta päästä, siltä alimmalta penkereeltä, joka ulottui kaupungin muurista pistävän vallisarven tasalle. Siellä Gaetano puuhasi kaikessa rauhassa meisseli ja vasara kädessä pienen pystykuvan ääressä. Kun hän huomasi donna Mikaelan, tuli hän vastaan kädet ojennettuina.
Donna Mikaelalla oli tuskin aikaa tervehtiä häntä. "Onko totta", sanoi hän, "että te olette tullut kotiin saattaaksenne meidät turmioon?" Gaetano, nauroi. "Sindaco on käynyt täällä", sanoi hän. "Kirkkoherra on käynyt täällä. Tuletteko nyt tekin?"
Donna Mikaelaa loukkasi se, että hän nauroi ja puhui sindacosta ja kirkkoherrasta. Merkitsi kai hänen tulonsa toki toista ja enempää.
"Tahdotteko sanoa minulle", kysyi hän jäykästi, "onko totta, että tänä iltana täällä puhkeaa kapina?" — "Ei", sanoi Gaetano, "ei täällä mitään kapinaa puhkea". Ja hän sanoi sen sellaisella äänellä, että donna Mikaelan kävi melkein sääli häntä.
"Te tuotatte donna Elisalle hyvin paljon surua", puhkesi hän sanomaan. — "Ja teille myös, eikö niin?" sanoi Gaetano kevyt iva äänessä. "Minä tuotan teille kaikille paljon surua. Minä olen tuhlaajapoika, minä olen Juudas. Minä olen se vihanenkeli, joka ajan teidät ulos tästä paratiisista, missä syödään heinää."
Donna Mikaela vastasi: "Ehkä meistä tämä nykyinenkin on parempaa kuin joutua sotamiesten ammuttavaksi." — "Tietysti, parempi on kuolla nälkään. Siihenhän on totuttu." — "Ei ole liioin hauskaa joutua roistojen murhattavaksi." — "Mutta miksi Herran nimessä annetaan löytyä roistoja, ellei tahdota joutua niitten murhattavaksi?" — "Niin, tiedänhän", sanoi donna Mikaela yhä kiivaammin, "että te tahdotte hävittää kaikki rikkaat".
Gaetano ei vastannut heti, vaan puri huultaan, ettei kiivastuisi.
"Sallikaa minun puhua teille, donna Mikaela", sanoi hän viimein.
"Antakaa minun selittää."
Samassa hänen kasvonsa saivat kärsivällisen ilmeen. Hän puhui sosialismista, selvästi ja yksinkertaisesti, niin että lapsenkin olisi pitänyt ymmärtää.
Mutta donna Mikaela ei likimainkaan voinut seurata. Ehkä hän olisi voinut, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut juuri silloin kuulla puhuttavan sosialismista.