Hänestä oli alkanut tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän oli nähnyt Gaetanon. Maa oli alkanut keinua hänen jalkojensa alla. Jotain ihanaa ja autuasta oli tunkeutunut häneen ja hurmannut hänet kokonaan. "Jumalani, häntähän minä rakastan!" sanoi hän itsekseen. "Totisesti häntä!"
Ennenkuin hän oli nähnyt Gaetanon, oli hän varsin hyvin tiennyt, mitä hänen piti sanoa. Hän oli aikonut viedä Gaetanon takaisin hänen lapsuutensa uskoon. Hän oli aikonut osoittaa hänelle, että tuo uusi oppi oli inhoittava ja hirmuinen. Mutta sitten tuli rakkaus. Se sai hänet hämmentymään ja teki tuhmaksi. Hän ei voinut vastata mitään. Hän vain istui kummeksien sitä, että Gaetano saattoi puhua.
Ihmetellen hän mietti, mahtoiko Gaetano nyt olla kauniimpi kuin ennen. Ei donna Mikaela ennen ollut niin hämmentynyt nähdessään hänet. Hän ei ollut koskaan ollut näin ihastunut. Tai oliko se siinä, että Gaetanosta nyt oli tullut vapaa, voimakas mies? Häntä peloitti, tuntiessaan, ettei hän voisi vastustaa tuota miestä.
Hän ei uskaltanut väittää vastaan. Hän ei edes uskaltanut puhua, jottei puhkeaisi itkuun. Jos hän olisi rohjennut puhua, ei hän olisi puhunut politikasta. Hän olisi sanonut Gaetanolle, mitä hän oli kokenut sinä päivänä, jona kellot soivat. Taikka hän olisi pyytänyt saada suudella hänen kättään. Hän olisi sanonut Gaetanolle, kuinka hän oli uneksinut hänestä. Hän olisi tahtonut sanoa, että ellei hänellä olisi ollut näitä unelmia, hän ei olisi jaksanut elää. Hän olisi pyytänyt saada suudella Gaetanon kättä kiitollisuudesta, koska hän juuri tältä kaikkina näinä vuosina oli saanut elämisen voiman.
Ellei mitään kapinaa puhjennut, miksi Gaetano puhui sosialismista? Mitä liikutti sosialismi heitä, jotka istuivat kahden donna Elisan vanhassa puutarhassa. Hän katseli pitkin muuatta puutarhan käytävää. Luca oli asettanut sen kahden puolen puukaaria, ja niitä myöten kiertelivät nyt köynnösruusun hennot vesat täynnään pikku nuppuja ja kukkia. Kaikki kysyivät aina ihmetellen, mihin tuota käytävää myöten tultiin. Ja sitä myöten tultiin pienen, säittensyömän amorinin luo. Vanha Luca ymmärsi asiat paremmin kuin Gaetano.
Heidän siinä istuessaan aurinko laski, ja Etna kävi aivan ruusunpunaiseksi. Tuntui siltä kuin Etna olisi punastunut harmista katsellessaan donna Elisan puutarhaan. Juuri auringon laskiessa, kun Etna punaisena hohti, donna Mikaela tavallisesti oli ajatellut Gaetanoa. Olivathan he ikäänkuin molemmat häntä odottaneet. Ja he olivat molemmat mielessään kuvitelleet, kuinka kävisi, kun Gaetano tuli. Hän, donna Mikaela, oli vain peljännyt, että Gaetano olisi liian tulinen ja hurjan raju. Ja nyt hän puhui vain noista kauheista sosialisteista, joita donna Mikaela inhosi ja pelkäsi.
Gaetano puhui kauan. Donna Mikaela näki, kuinka Etna vaaleni ja kävi pronssinruskeaksi, ja sitten tuli pimeys. Donna Mikaela tiesi, että tulisi kuutamo. Siinä hän istui aivan hiljaa toivoen kuutamolta apua. Itse hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli täydelleen Gaetanon vallassa. Mutta kun kuutamo tuli, ei sekään auttanut. Gaetano jatkoi puhettaan kapitalisteista ja työväestä.
Silloin donna Mikaelasta tuntui, että kaikkeen tähän oli vain yksi selitys. Gaetanon oli täytynyt lakata rakastamasta häntä.
Äkkiä hän muisti jotain. Se oli tapahtunut kahdeksan päivää sitten.
Samana päivänä Gaetano oli tullut kotiin. Silloin donna Mikaela oli
astunut Giannitan huoneeseen, mutta kulkenut niin hiljaa, ettei
Giannita kuullut sitä.
Hän oli silloin nähnyt Giannitan seisovan hurmaantuneena korkealle ojennetuin käsin ja ylöspäin käännetyin kasvoin. Ja käsissään hänellä oli valokuva. Milloin hän sen vei huulilleen ja suuteli sitä, milloin hän nosti sen päänsä yläpuolelle ja katseli sitä ihastuneena. Ja valokuva oli ollut Gaetanon.