"Miksipä olisitte se, jos te olisitte menestynyt?"
"Ah, miksi…? Te ette tiedä", jatkoi hän nauraen, "että englantilainen mestarini oli itsekin sosialisti. Te ette tiedä, että juuri hän on saanut minuun nämä mielipiteet…"
Hän keskeytti eikä jatkanut sananvaihtoa. Hän meni penkille, jolla oli istunut donna Mikaelan tullessa ja toi sieltä pienen pystykuvan. Hän ojensi sen donna Mikaelalle ikäänkuin sanoen: "Katsokaa itse, oletteko oikeassa!"
Donna Mikaela otti sen ja piti sitä kuun valossa. Se oli mustasta marmorista tehty mater dolorosa. Hän näki sen aivan selvästi.
Ja hän tunsikin sen. Kuvalla oli hänen omat piirteensä. Se hurmasi hänet silmänräpäykseksi. Seuraavassa hänet valtasi kauhu. Hän, Gaetano, joka oli sosialisti, joka ei uskonut, hän rohkeni luoda madonnan! Ja oli antanut kuvalle hänen piirteensä! Gaetano kietoi hänetkin syntiinsä!
"Minä olen tehnyt sen teille, donna Mikaela", sanoi hän.
Oi, koska se oli hänen omansa! Donna Mikaela heitti sen yli muurin. Se putosi jyrkälle vuoritielle, poukahti yhä syvemmälle, iski irti kiviä ja iskeytyi kai itsekin palasiin. Viimein kuului loiskahdus alhaalta Simetosta.
"Mikä oikeus teillä on veistää madonnoja?" kysyi hän Gaetanolta.
Tämä seisoi ääneti. Hän ei ollut koskaan nähnyt donna Mikaelaa sellaisena.
Samalla hetkellä kun donna Mikaela rupesi vastustamaan, muuttui hän ylhäiseksi ja uhkeaksi. Kauneus, joka hänessä alituiseen tuli ja meni kuin levoton vieras, loisti nyt hänen kasvoillaan. Hän näytti kylmältä ja taipumattomalta, naiselta, joka oli ihana voittaa ja valloittaa.