"Aivan niin. — Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."
Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.
"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille
mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan
Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti.
Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."
Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin ärsytetty eläin:
"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran odottaa?"
Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella maaliskuun kelillä.
Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi rakastettunsa.
Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta ja hiekkaa päähänsä.
Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, että piti uhrata rakastettunsa sielu!
Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.