Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.
"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. "Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.
"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan joudutetaan.
"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.
"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.
"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.
"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin rattailla.
"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia surusta tyttärensä tähden — Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin ilossakin.
"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta lääkäriä ei voitu saada.
"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet tulemaan.