Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet viedään saliin kreivitärten luo.
Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä odotuksesta.
Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.
"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia suomusneuleita!"
Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.
"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen kreivitär sillekin?"
"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.
"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."
"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"
"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."