Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.
"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin velvollisuuden tielle!"
Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.
Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä surulle vihityssä talossa.
Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin suureksi tekemästään rikoksesta.
Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä oli rangaistusta tarpeeksi.
"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy leikkiminen."
"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin olla vakava."
"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan kanssa."
Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan onnettomuuteen.