"No miksi sitä ei ole korjattu?"
"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole voineet takoa kippuntaakaan."
"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?"
"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn."
Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.
Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?
Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. Tehdasliike oli seisonut koko viime talven.
Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien sydämeen — mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.
Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn kunnia on mennyttä.
* * * * *