Ah, nuo savipyhimykset!
Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.
Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi — assyrialaisen sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.
Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa sädekehissä.
Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne paikoiltaan.
Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.
Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi — silloin he onnekseen olivat kuolleet aikoja sitten.
Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla että ymmärtää.
Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.
Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen ja upotti ne Lövenin syvyyteen.