Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen henkensä tuulahdus on ajanut.
Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.
"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun on matkattava."
Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen korahtelunsa käy raskaammaksi.
"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!"
Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.
"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut taivaansa ihanuuteen!"
Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat rukoilevat raskaasti ja huoaten.
Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on nähnyt Jumalan.
"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin lapsen käsivarrelleen."