Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen isäntänsä oli käskenyt.
"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat.
Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa."
Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan pyytää.
Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta häntä ei toteltu.
"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat viljaa itselleen.
Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä täynnä.
Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain vahva Maunu nauroi.
"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi."
"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies.
"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että renki lähti.