Mutta hän puhuu syvän vakavasti.
"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!"
"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista."
"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa. Kolmannentoista malja!"
"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä koske laseihinsa.
Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti:
"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut, korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin kauan kuin te.
"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa."
"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?"
Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja.