"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään."
"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä."
"Parasta on, kun istun vain tässä."
Gösta istahtaa hänen viereensä.
"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua.
"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi.
"Pahempi on ylämaassa."
Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.
"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. Monta on siellä sortunut."
"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen."
"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee parempia teitä."