Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen ansioistaan.
* * * * *
Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili sadetta.
Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman oikeaa yhtenäisyyttä.
"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!"
Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon kuullessaan jokainen heräsi.
"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta…"
Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui horjuen saarnastuolista.
Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. Sitä iloa, sitä riemua!
Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian ankara. Hän kuoli riemusta.