Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh.
Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja.
Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu, mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se oli häneltä menevä.
Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä veisattiin.
Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin tappelussa.
Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta.
Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan.
Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen poskiaan: se oli vihaa.
Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää? Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla?
Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit. Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin. Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin.