Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.
Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.
Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.
"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.
Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset kopeasti yläkiverät.
Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!
Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi — ihmiset taistelivat maan päällä, ja henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.
Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja rakastivat häntä kuin lapsukaista.
Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller hänet taas.
Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.