Majurinrouva seisoo paikallaan.
Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa!
"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun kynnykseni yli, minä tapan sinut."
"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?"
"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun."
Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja majuri seuraa hänen kintereillään.
"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva, "onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?"
"Ulos, ulos!"
Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen:
"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy."