Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa korkeutta kohti.
"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä, Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus! Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä, kun minä olen poissa?"
Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian päänsä ja kysyy:
"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja sotia sinun puolestasi?"
Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää, että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja.
"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja iloitse työstäsi!"
Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä.
Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa.
Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme niinkään heti näe hänen vertaistansa.
Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta.