Viimeisen kerran — se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat, piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja todistaa Jumalan kunniaa.
Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle, syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa, hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa.
Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa.
Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja että nyt se oli mennyt.
Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen.
Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne alkavat!
Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä oltiin aivan äänettömiä.
Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen ja katsoivat alas pöytään hieman noloina.
"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi.
Toinen kirkonisäntä rykäisi: