Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi.
Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten.
Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien pitänyt levätä sinun kaulallasi.
"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana, kukaan ei ole sellainen kuin sinä."
Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi:
"Ferdinand."
Anna vaiensi hänet suudelmalla.
"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen uskollinen."
"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et sinä voi mennä naimisiin."
"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt kuninkaaksi."