Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni kuiskaten:
"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa."
Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden hehku sammui hänen huulilleen.
"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella."
Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet kädet myrskyistä mielihyvää.
Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei kaikki ollut kuvaelmaa.
Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.
Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.
"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän.
"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.
"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!"