Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva kapteeni!
Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.
Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.
Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.
Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!
"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni avasi kyydittäville vaununoven.
"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei hän ajan tullen hölmistyisi.
"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa."
Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.
"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi.