* * * * *
Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun valtakuntaasi.
Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.
Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen kasvoille!
Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, vajanaisen boolin ympärillä.
Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous kullanhohteisen säteikkönsä.
Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken loistivat Ekebyn avarissa saleissa.
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden sulosoittoon.
Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.
He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven edestä.