Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.
Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren kääntöpöydän levyjä.
"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden otsikossa oli tanssivia jumalattaria.
"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle tämän kaiken."
Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.
Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.
"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi.
Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.
Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti palvelijatarta kasvoihin.
"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.