Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli sisään.
Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.
Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat vesivirtoina vierineet.
Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin päästä hän saattaisi joutua takaisin.
Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.
Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita suruttomia!
Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!
Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, mahdottomasti kilpa-ajorekiä!
Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä, mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin.
Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi.