Kun morsian kulki yli linnanpihan, kuului suurta melua keittiötuvasta. Sillä pieni juoksupoika oli kiirehtinyt kyökkimestarin luokse ja huutanut hänelle, ett'ei ateria alkaisi moneen tuntiin. Ja kyökkimestari suuttui ajatellessaan paistejaan ja ruokiaan, jotka nyt pilaantuisivat. Leiviskän voita heitti hän tuleen ja korillisen munia murskasi hän kivilattiata vasten, sitten keikautti hän juoksupojan kynnykselle ja uhkasi lyödä häntä suurella luudalla.
Mutta kun morsian astui linnanpihalle, pyysi hän kokin laskemaan irti pojan ja kokki herkesi heti lyömästä. Ja hän huusi: "Kiitetty olkoon Jumala, joka on sinut näin lempeäksi luonut. En tahdo sinua enää surettaa." Ja sitten hän säilytti ruuan monta tuntia, sanomatta kellenkään ainoatakaan äkäistä sanaa.
Sitten lähti morsian kulkemaan yksin halki suuren metsän, sillä hän tahtoi jalan ja ilman seuruetta tulla rakastettunsa luo, niinkuin tullaan Jumalan äidin kappeliin, kun hätä on suurin.
Mutta metsässä asui henkipatto mies, joka oli ryöväri. Kun hän siellä makasi pensaikossa, näki hän morsiamen tulevan tiellä. Hänellä oli sormuksia sormissa, kultakruunu päässä, raskas hopeainen vyö vyöllä ja helmiä kaulassa. Silloin tämä ryöväri sanoi itselleen: "tämä on vaan heikko nainen, hänen aarteensa tahdon minä ottaa. Silloin on minulla rikkautta kylliksi ja voin lähteä muille maille; sitten voisin heittää tämän kurjan elämän täällä metsässä ja tulla arvossa pidetyksi ja rehelliseksi ihmiseksi."
Mutta kun morsian tuli lähemmäksi, ja ryöväri näki hänen kasvonsa, unohti hän pahat aikeensa. Sillä Jumala oli luonut hänet hyvin ihanaksi. Mies ajatteli: "En voi vahingoittaa häntä. Hän on morsian, enkä voi sallia tämän ihanan neitsyen tulla ryöstettynä häätaloon." Ja hän kunnioitti Jumalaa, joka oli tehnyt naisen semmoiseksi ja antoi hänen mennä.
Mutta metsässä asui vanha erakko, joka kidutti ruumistaan valvomalla kuusi vuorokautta ja nukkuen ainoastaan seitsemännen vuorokauden. Hän oli pannut itselleen laiksi, että jos hän ei saanut nukkua seitsemäntenä vuorokautena, niin täytyi hänen valvoa kuusi seuraavaakin vuorokautta. Sillä hän uskoi sen Jumalan tahdoksi. Nyt oli hänen seitsemäs vuorokautensa jo melkein kulunut, eikä hän ollut saanut nukkua, sillä paljon sairaita ja murheellisia oli käynyt hänen luonaan. Mutta kun hän oli lähettänyt ne kaikki luotansa ja aikoi paneutua levolle, näki hän morsiamen tulevan käyden tiheässä metsässä. Ja hän ajatteli itsekseen: "Mitenkä pääsee tuo vaeltaja yli vuolaan virran, joka on paisunut yöllä ja vienyt mukanaan siltansa?" Ja hän jätti makuusijansa ja seurasi tyttöä virralle ja kantoi hänet sen yli hartioillaan. Mutta, kun hän taas palasi luolaansa, oli hänen aikansa jo ohitse ja hänen täytyi valvoa vielä kuusi vuorokautta tuon vieraan naisen tähden. Mutta hän ei sitä katunut, sillä tuossa naisessa oli semmoinen sulous, että kaikki, jotka hänet näkivät, olivat iloisia, jos saivat uhrata jotain hänen edestään.
Niin saapui morsian rakastettunsa kartanoon. Mutta silloin oli hänen kihlattunsa sulkeutunut erääsen saliin ja lukinnut ovet raskailla lukoilla. Ja kun hän koputti ovelle, ei hän tahtonut avata. Sillä hän oli jo vetänyt miekkansa ja aikoi surmata itsensä.
Tyttö ei voinut huutaa eikä rukoilla, sillä tuska tukahdutti hänen äänensä. Mutta hänen kyyneleensä valuivat vuolaina kivilattialle ja ritari kuuli läpi tammisten ovien hänen nyyhkytyksensä. Eikä hän voinut surmata itseään, kuunnellessaan sitä, vaan avasi hänelle.
Ja tyttö seisoi hänen edessään kädet ristissä ja sanoi hänelle, että hänet oli pakotettu. Ja kun ritari näki, että hän vielä omisti tytön rakkauden, lupasi hän, ett'ei surmaisi itseänsä. Silloin heittäytyi tyttö hänen syliinsä ja ritari suuteli häntä, ja sinä hetkenä he tunsivat kaiken sen ilon ja kaiken sen surun, joka ihmissydämmeen voi mahtua.
Ritari sanoi tytölle: "Sinun täytyy nyt lähteä, sillä sinä olet toisen oma." Ja tyttö vastasi: "Kuinka minä voin?"