Mutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi ja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia, jossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja sikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli hän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin, että hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.
Jos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä kahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa. Mutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei ollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt. Taisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.
Mutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun Ingrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun pöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri rohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa, jossa voi vapaasti antautua suruunsa.
Täällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.
Hän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä itkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.
Taalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään tahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi ulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja sitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.
Hän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa tuskin paljon kuului sisälle.
Ingrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin tunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen sairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja kuolettaisi oikein.
Kun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli ympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen ylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?
Hän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi taas huoaten maata.