Ingrid pyysi hänen heittämään pois turkkinsa ja kulkemaan tavallisessa takissa. Siihen hän heti suostuikin, mutta jo seuraavana päivänä oli se hänellä taas yllä. Silloin piiloitti Ingrid sen häneltä. Mutta Hede tuli rengin turkissa ja silloin sai hän mieluummin pitää omansa.
Yhä hän vaan pelkäsi ja siitä oli hän hyvin tarkka, ett'ei kukaan tulisi häntä liian lähelle. Ei edes Ingrid saanut istua aivan hänen vieressään.
Eräänä päivänä sanoi Ingrid hänelle, että nyt pitää hänen luvata jotakin Ingridille. Hänen pitää olla niiaamatta kissalle. Eihän hän pyytänyt häntä olemaan niiaamatta hevoselle ja koiralle, joka oli vaikeampaa, pyysi vaan, ett'ei pelkäisi pientä kissaa.
— Pelkäänpä — sanoi hän — kissa on kilipukki. — Eihän se ole, ei pukki, eikä kili sanoi Ingrid. Eihän sillä ole sarvia. — Siitä tuli Hede iloiseksi. Näytti kuin olisi hän nyt vihdoinkin keksinyt jotain, jolla eroitti pukit muista eläimistä.
Seuraavana päivänä näki hän Staava neitsyen kissan. — Tällä kilipukilla ei ole sarvia — sanoi hän ja nauroi melkein ylpeänä. Hän kulki sen ohitse ja istuutui sohvaan kuulemaan Ingridin soittoa. Mutta hetken kuluttua tuli hän levottomaksi ja nousi ylös, meni kissan luo ja niiasi.
Ingridin valtasi epätoivo. Hän tarttui Hedeä käsivarteen ja puisti häntä. Hede juoksi suoraan ovelle, eikä näyttäytynyt ennen kuin seuraavana päivänä.
— Lapsi, lapsi — sanoi hänen armonsa, — sinä teet niinkuin minä, koetat niinkuin minä. Sinä peloitat hänet pian, niin että hän ei kohta tohdi nähdä sinua. On parempi antaa hänen olla rauhassa. Me olemme tyytyväiset, kun hän vaan jää kotiin.
Ei nyt voinut muuta tehdä kuin istua ja väännellä käsiä surusta, siitä että tuo hieno, rakastettava ihminen oli kätkettynä tuohon hulluun.
Ingrid olisi vaan tahtonut tietää, eikö häntä oltu johdettu tänne muun vuoksi kuin istumaan ja soittamaan hänelle. Näinkö isoisänsä säveleitä jatkuisi koko elämän läpi? Eikö tämä milloinkaan muuksi muuttuisi?
Ingrid kertoi myöskin satuja hänelle. Ja keskellä jotain satua voivat hänen kasvonsa kirkastua ja voi hän sanoa Ingridille jotain ihmeellisen hienoa ja kaunista. Täysijärkinen ei olisi milloinkaan keksinyt senvertaista. Mutta enempää ei tarvittukaan, siitä Ingridin rohkeus kasvoi, ja niin he taas yhä uudelleen tekivät kokeitaan.