Ja onnettomuudeksi oli Ingrid vienyt heidät puutarhan puolelle. Tällä puolellahan oli vieraskammarin ikkuna, ja sitä ei hän kai tullut ajatelleeksi. Rouva Blomgrén oli vähällä juosta matkaansa, kun hän kuuli vierashuoneen ikkunaa kiivaasti avattavan. Mitäs, jos hullu on kuullut soiton, ja mitäs jos hän hyppää ulos ikkunasta ja tulee heidän luokseen!
Mutta rouva Blomgrén tyyntyi, kun näki ikkunassa olijan. Se oli miellyttävän näköinen nuori mies. Hän oli paitahiasillaan, mutta muuten aivan oikein puettu. Katse oli tyyni, huulet hymyilivät, ja kädellään siveli hän tukkaa otsaltaan.
Herra Blomgrén teki työtä, ja oli näyttelemiseensä niin kiintynyt, ett'ei mitään huomannut. Rouva Blomgrén, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin heittää lentomuiskuja, voi pitää vaarin kaikesta.
Eikö ollut ihmeellistä, mitenkä tuo Ingridlapsi aivan äkkiä oli kirkastunut? Hänen silmänsä loistivat enemmän kuin koskaan ennen, ja kasvot olivat käyneet niin valkeiksi, että aivan kuultivat. Ja koko tuo sädeloisto oli kohdistunut nuorukaiseen tuolla ylhäällä ikkunassa.
Hän ei miettinyt kauvan, hän nousi ikkunalaudalle ja hyppäsi alas heidän luokseen. Ja hän tuli sokean luokse ja pyysi lainata viulua.
Ja Ingrid otti heti viulun sokealta ja ojensi sen vieraalle. —
Soittakaa nyt valssi Noita-ampujasta — sanoi hän.
Niin alkoi vieras soittaa ja Ingrid hymyili, mutta samalla oli tyttö niin yliluonnollisen näköinen, että rouva Blomgrén uskoi tytön sulautuvan auringon säteeksi ja lentävän pois heidän luotaan.
Mutta kun rouva Blomgrén kuuli vieraan soiton, silloin hän tunsi hänet. — Vai niin sanoi hän itsekseen — vai niin. Se on kuitenkin hän. Vai niin, senvuoksi Ingrid tahtoikin meidät vanhat ihmiset esiintymään.
* * * * *
Gunnar Hede, joka oli kävellyt huoneissaan ja ollut niin vihainen, että häntä olisi haluttanut lyödä kuoliaaksi jonkun, oli siis saanut kuulla sokean soittavan ikkunansa ulkopuolella. Ja tämä oli hänet siirtänyt erääseen kohtaukseen hänen entisestä elämästään.