Ainoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin surullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka päivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.
"Vanha Agneeta", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut hänen tavakseen siellä erämaassa, "sinä istut tuvassasi ja kehräät ja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et nälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät? Onko kellään, vanha Agneeta?"
"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos asuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä olet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta voisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin kaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle vaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi jollekin hyödyksi."
Hän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot, jotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän hän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka osaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli miettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet samassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan yhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. "Minä olen kuin vainaja", sanoi hän, "ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen jo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut, on varmaankin."
"Voi sentään, voi sentään", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein vauhdissa, "jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin kyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa sukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen minä sanon sinulle", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta, "saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun minä kuolemaan".
Samassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki yhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli murheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että sydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista jäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä elää.
"Sen kyllä Jumala voi antaa", sanoi munkki.
"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?" sanoi vanha
Agneeta. "Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa."
He tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet, pehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret luolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään niin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki vanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.
"Vai täälläkö sinä asut?" sanoi hän. "Silloin et ole yksinäsi täällä on sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!"