Eniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina kovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot pitkin tunturin seinämiä.
Kun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin tyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita jääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo sininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli ajeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.
Mutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän kysyi munkilta:
"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?"
Munkki vastasi: "Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä hyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?"
Sen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja istuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi auttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut aikaa muistella yksinäisyyttään.
Seuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli reipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. "Kuolleet", sanoi hän itsekseen, "eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat kepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät nuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat suojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi heille sydäntänsä?"
Kun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun kynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja, mutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän kehruita kuin tavallisesti.
Illempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti pysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen rohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.
Hän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren roihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan oven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.