Heidän edellään oli kannettu raajarikkoista miestä. Hän oli niin rujo, että palvelijan oli täytynyt aina kantaa häntä pöytäänkin ja siitä pois. Mutta hän oli iso, painava mies, joten palvelija vaivoin sai hänet retuutetuksi puoliväliin portaita. Siihen hän oli hetkiseksi seisahtunut hengähtääkseen, mutta väkijoukon takaapäin tunkeillessa kompastunut sen jalkoihin. Nyt hän isäntineen täytti koko portaiden leveyden, tukkien kaikilta tien.
Silloin mrs Gordon näki pitkän, harteikkaan miehen kumartuvan nostamaan rampaa ja paiskaavan hänet kaiteen ylitse lattialle. Mutta hän näki myöskin, ettei kukaan kauhistunut tuollaista hirmutekoa. Ei kukaan näyttänyt siitä välittävän, kunhan itse vain pääsisivät ryntäämään eteenpäin. Joku oli vain vieräyttänyt kiven keskeltä tietä ojaan, mitä siitä sen enempää!
Nuori amerikkalaisrouva käsitti, ettei noista ihmisistä kukaan häntä pelastaisi. Hän oli pienine lapsineen nähtävästi jäävä kuoleman omaksi.
* * * * *
Nuori pariskunta, mies vaimoineen, oli häämatkallaan. Heidän hyttinsä oli aivan perällä, ja he olivat nukkuneet niin syvää unta, etteivät ensinkään kuulleet itse yhteentörmäystä. Heidän puolellaan oli muutenkin hiljaista, eikä kukaan muistanut käydä heitä herättämässä, joten he nukkuivat vielä silloin, kun kaikki muut jo olivat kannella taistelemassa veneisiin pääsystä.
Mutta he heräsivät siihen, että laivan potkurit, jotka olivat yöt päivät pyöriä jytyyttäneet ihan heidän kohdallaan, yht'äkkiä pysähtyivät. Mies pukeutui päällimmiten ja riensi ulos ottamaan selkoa, mikä oli hätänä.
Hän palasi hetkisen päästä, sulki ensin hytin oven huolellisesti jäljestään ja sitten vasta sanoi:
"Laiva uppoaa."
Samassa hän istahti vaimonsa viereen, ja tämän yrittäessä syöksyä ulos mies pyysi häntä jäämään luokseen.
"Kaikki veneet ovat jo poissa", hän sanoi, "enin osa ihmisiä on hukkunut ja jäljelläolevat tappelevat kannella henkeen ja vereen asti lankunpätkistä ja pelastusvöistä."