Eräissä rapuissa hänen oli täytynyt astua kuoliaaksi tallatun naisen ylitse. Kaikkialta oli kuulunut kuolinhädän parkua.
"Pelastua emme voi", hän sanoi. "Älä mene ulos! Kuolkaamme me kahden!"
Vaimo uskoi häntä ja istui nöyrästi hänen rinnalleen.
Vaimo ymmärsi, että helppohan hänen oli jäädä miehensä luokse näiksi muutamiksi hetkiksi, jotka heillä vielä oli jäljellä. Olihan hän ollut valmis antamaan hänelle koko elämänsä aikaisesta nuoruudesta vanhuuteen saakka.
"Ennen minä kuvittelin", sanoi mies, "että monen monta vuotta yhdessä elettyämme sinä kerran näin istuisit kuolinvuoteeni reunalla ja minä sinua kiittäisin pitkästä, onnellisesta elämästä."
Samassa vaimo näki hiukan vettä tihkuvan sisään suljetun oven alitse.
Silloin hän menetti malttinsa.
Hän ojensi epätoivoisena käsiään.
"Minä en voi", hän huusi. "Päästä minut menemään! En voi istua täällä loukossa odottamassa kuolemaa. Rakkaani, minä en voi."
Hän riensi ulos, laivan parhaillaan alkaessa kallistella laidalta laidalle ennen uppoamistaan.
* * * * *