Eukko katsoi synkin silmin puolelle ja toiselle ehdittyään kirkonkylään, joka oli kasvanut ihan uskomattoman komeaksi. Niin, nämäkin keltaisiksi ja valkoisiksi maalatut, laudoitetut ja isoruutuiset talot tulevat vielä rojahtamaan murskaksi samoin kuin hänen mökkirähjänsä, jossa ikkunat ovat pikku luukkuja ja sammal rehottaa seinänraoissa.
Keskellä kylää hän seisahtui ja survaisi kepillään maahan. Hänessä kuohahti ilmi suuttumus. "Niin niin", hän huusi kovalla äänellä, niin että kaikki ulkona kulkijat kääntyivät katsomaan, "niin niin, näissäkin taloissa on sellaisia, jotka ovat hylänneet Kristuksen evankeliumin ja pysyvät perkeleen evankeliumissa. Miks'eivät noudattaneet kutsua, miks'eivät kääntyneet synnin tieltä! Heidän tähtensä nyt tuho tulee. Jumala lyö kovin käsin. Jumalan käsi kurittaa samalla tavalla vanhurskasta kuin väärintekijää."
Sillan toisella puolen eukko joutui yhteen matkaan muutamien toisten hellgumilaisten kanssa. Ne olivat vanha Fält korpraali ja Kolåsin Gunnar sekä hänen vaimonsa Briitta Ingmarintytär. Kohta sen jälkeen myöskin Höökin Matti Erkinpoika ja hänen poikansa Gabriel sekä lautamiehen Gunhild tapasivat heidät.
He olivat kaikki pitäjän kuosin mukaisissa monivärisissä vaatteissa, jotka näyttivät hyvin kauniilta ja hauskoilta valkoisella lumitiellä. Mutta Eeva Gunnarintytär ajatteli vain, että he olivat kuin mestauslavalle vietäviä vankeja, kuin teurastuspenkkiin ajettavaa karjaa.
Kaikki hellgumilaiset olivat alakuloisen näköisiä. He kävelivät niska kyyryssä, ikään kuin mielensä apeuden sortamina. He kaikki olivat odottaneet, että autuuden valtakunta tulisi maan päälle jo hyvinkin pian ja että hekin saisivat nähdä sen päivän, jolloin uusi Jerusalem taivaan pilvistä maahan laskeutuu. Mutta ollessaan nyt jo näin vähissä ja kun heidän pakostakin täytyi uskoa toiveensa turhaksi, tuntui heidän rintaansa pakahduttavan. He kävelivät laahustaen hiljakseen, huokailivat usein eivätkä osanneet puhella mistään. Sillä tähän asiaan he olivat, ainoan kerran iässään, täydestä sydämestään antautuneet. Siihen he olivat uskaltaneet koko elämänsä, ja nyt se oli menetetty.
Mitä he niin kovin murehtinevat, eukko ajatteli. Eiväthän he edes usko pahinta, eivät tahdo käsittää Hellgumin sanoja. Olen kyllä selittänyt heille hänen tarkoituksensa, mutta he eivät ota sitä kuuleviin korviinsa. Voi näitä tasangon asujaimia, joilla aina on yllään avara taivaanlaki, sillä täällä he eivät koskaan opi pelkäämään! Heidän ymmärryksensä ei ylety niin pitkälle kuin sen, joka yksinään istuu metsien syvyydessä.
Hän huomasi hellgumilaisten olevan sen vuoksi peloissaan, kun Halvor oli arkipäivänä kutsunut heidät kokoukseen. Olikohan taas joku heistä luopunut? He vilkuivat arasti toisiinsa, tutkien toisiaan sairaalloisen epäilevästi, ikään kuin kysyen: kuinka kauan sinä pysynet lujana, ja entä sinä?
He ajattelivat että melkein parasta olisi lopettaa jo nyt, hajottaa yhdellä kertaa heidän eriseuransa, samoin kuin äkillinen kuolema on hidasta riutumista parempi.
Voi kuitenkin, oliko siis häviöön joutuva tämäkin uskonliitto, tämä rauhanoppi, tämä ihana veljeys- ja yhteiselämä, johon heidän koko sydämensä oli ollut niin kiintynyt!
Näiden alakuloisten ihmisten astellessa tietä kohosi hohtava talviaurinko iloisesti kimmeltäen yhä ylemmäs siniselle taivaanlaelle. Lumesta kohosi raitista viileyttä, joka rohkaisi ja virkisti mieltä. Näytti siltä kuin pitäjän joka puolella kohoavat havupuiset harjut olisivat imeneet itseensä ihmisten huolet.