Hänen ajatuksiinsa palautuu se aika, jolloin hän, synkän metsän yksinäinen ja unohdettu asukas, yht'äkkiä oli saanut koko parven veljiä ja sisaria, jotka kävivät häntä katsomassa, jotka aina suurten lumipyryjen jälkeen muistivat avata tien hänen mökilleen ja pyytämättä täyttivät hänen halkovajansa kuivilla, pilkotuilla puilla. Hän ajattelee sitä aikaa, jolloin Ingmarilan Katri emäntä sisarineen ja paljon muutakin pitäjän vallasväkeä piti rakkaudenaterioita hänen sammaltuneessa mökissään.
Voi voi, että niin moni on lyönyt laimin oikean autuuden päivän, hän ajattelee. Nyt on rangaistus tulossa. Ensi kesänä meidän kaikkien täytyy hukkua sen tähden, että niin harvat ovat kuulleet kutsua ja etteivät nekään kutsutut ole pysyneet lujina.
Vanhuksen ajatukset kääntyvät sitten tutkistelemaan muuatta Hellgumin kirjettä, yhtä noista kirjeistä, joita hellgumilaiset kunnioittavat kuin apostolin sanoja ja lukevat kokouksissaan niinkuin muut Raamattua.
"Oli aika, jolloin hänen puheensa oli silkkaa maitoa ja hunajaa", hän sanoi. "Hän kehoitti meitä suvaitsemaan kääntymättömiä ja lempeästi kohtelemaan luopuneita. Hän opetti rikkaita olemaan yhtä armeliaita jumalattomille kuin vanhurskaillekin. Mutta viime aikoina hän on ollut sappea ja iisoppia. Hän ei kirjoita muusta kuin rangaistuksista ja koettelemusten ajoista."
Eukko oli jo ehtinyt metsänreunaan, josta näkyi koko tienoo.
Päivä oli hyvin kaunis. Helmikuun puhtaan valkoinen lumi peitti koko seudun, kaikki puut torkkuivat talviuntaan, eikä tuulikaan hievahtanut.
Mutta vanhus ajatteli vain, että koko tämä tyynessä talvihorroksessa lepäävä seutu oli heräävä kiehuvan rikkitulvan poltettavaksi, ja hän näki liekkien hulmuavan pitkin tuota pintaa, jolla nyt lumi hohti.
Hellgum ei ole sitä suoraan sanonut, eukko ajatteli, mutta hän kirjoittaa alituiseen suuresta koettelemuksesta. Niin niin, kuka sitä ihmettelisi, vaikka tämä pitäjä saisi kärsiä Sodoman rangaistuksen ja hävitettäisiin kuin Babylon!
Kävellessään nyt seudun halki ei Eeva Gunnarintytär voinut katsella yhtään rakennusta kuvittelematta, kuinka sekin on vielä maanjäristyksessä pirstoutuva mureniksi kuin hiekka, ja ihmisiä tavatessaan hän ajatteli, kuinka helvetin pedot niitä vielä hätyyttävät ja kitaansa ahmivat.
Kas, tuossa on koulumestarin Gertrud, hän ajatteli, tavatessaan tiellä kauniin tytön. Hänen silmänsä loistavat ja välkkyvät kuin auringon kimmellys lumella. Siitä kai hän on niin iloissaan, kun aikoo syksyllä viettää häitään Ingmar Ingmarinpojan kanssa. Näkyypä hänellä olevan lankavyyhti kainalossa. Varmaankin nyt pannaan kuteille liinakangas oman kodin uutimiksi. Mutta kyllä tuho keskeyttää sen kankaan kutomisen.