Kaikki istuivat silmät ummessa, vaipuneina sisäiseen tutkisteluun. Monet olivat sellaisissa tuskissa, että kylmä hiki kihosi otsaan. Nyt se varmaan on tullut se koettelemus, josta Hellgum meille ennusti, niin he huokailivat.
Aurinko oli vaipunut taivaanrantaan ja loi häikäiseviä säteitään huoneeseen. Sen ruskossa nuo kaikki kalpeat kasvot hohtivat veripunaisina.
Viimein Ljungo Björnin vaimo, Martta Ingmarintytär, siirsihe alas penkiltä ja polvistui lattialle. Ja hänen jäljestään toisetkin hiljakseen painautuivat polvilleen.
Sitten yhdellä kertaa useat heistä huoahtivat syvään, ja hymy kirkasti heidän kasvojaan.
Katri Ingmarintytär sanoi vihdoin ihmettelevin äänin: "Nyt minä kuulen
Jumalan kutsun."
Lautamiehen Gunhild kohotti hurmaantuneena kätensä, ja kyynelet vierivät virtana hänen poskilleen. — "Minä myöskin lähden", hän sanoi. "Jumalan ääni kutsuu minua."
Sitten Kristo Laurinpoika ja hänen vaimonsa sanoivat melkein yht'aikaa:
"Korvaani huutaa, että minun pitää lähteä. Minä kuulen Jumalan kutsun."
Toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun, ja samassa heidän tuskansa ja ikävänsä hävisi. Suuren suuri ilo valtasi heidät. Nyt he eivät enää huolehtineet taloistaan eikä sukulaisistaan. He ajattelivat vain uskokuntansa virkoamista uuteen eloon, ja kuinka ihanaa on olla kutsuttuna Jumalan pyhään kaupunkiin.
Mutta Halvor Halvorinpoika ei vielä ollut kutsua kuullut. Hänen rukouksensa kiihtyi yhä voimakkaammaksi, hän oli tuskissaan ja ajatteli: Jumala ei tahdo kutsua minua, kutsuttuaan toiset. Hän näkee, että minä rakastan peltojani ja niittyjäni enemmän kuin hänen sanaansa. Minä en ole hänelle kelvollinen.
Katri Ingmarintytär meni Halvorin luokse ja laski kätensä hänen otsalleen. — "Ole ihan ääneti, Halvor, ja kuuntele hiljaisuudessa."