Halvor pusersi molempia käsiään ristiin niin kovasti, että nivelet rusahtelivat. "Ehkei Jumala pidä minua kelvollisena lähtemään", hän sanoi.
"Kyllä sinä saat lähteä, kun vain nyt olet hiljaa", sanoi Katri. Hän laskeutui Halvorin viereen polvelleen ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. — "Kuuntele nyt ihan ääneti, Halvor, äläkä pelkää."
Parin silmänräpäyksen päästä Halvorin mielenjännitys lauhtui. — "Minä kuulen, kuulen jotakin hyvin etäältä." — "Ne ovat enkelien kanteleita, niiden jäljestä sitten Jumalan ääni kuuluu. Nyt sinun pitää olla ihan, ihan ääneti." Hän painautui vielä enemmän Halvoria vasten. Niin hellä hän ei ollut koskaan muiden nähden ollut. — "Ah", Halvor huudahti lyöden käsiään yhteen, "nyt minä kuulin. Se sanoi minulle niin kovasti, kuin olisi korviini huutanut: 'Mene minun pyhään kaupunkiini Jerusalemiin!' Silläkö tavalla te kaikki muutkin kuulitte?" — "Niin, niin", kaikki huusivat. "Samalla tavalla me kaikki olemme kuulleet."
Mutta vanha Eeva Gunnarintytär alkoi nyt vaikeroida. — "Minä en ole kuullut mitään. Minä en pääse mukaanne. Minä olen Lootin vaimo, en pääse kanssanne pakoon. Minun täytyy jäädä seisomaan ja muuttua suolapatsaaksi."
Hän itki tuskissaan ja hellgumilaiset kokoontuivat hänen avukseen rukoilemaan. Mutta sittenkään hän ei kuullut mitään ja hän aivan kiemuroi hädissään. "Ei kuulu, ei, ei kerrassaan mitään", hän sanoi, "mutta teidän täytyy kumminkin ottaa minut mukaanne. Ette saa jättää minua tänne, ette saa antaa minun hukkua rikkitulvaan."
"Älä hätäile, Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Ehkä kutsu vielä tulee.
Jollei se tule tänä yönä, niin varmaan aamulla."
"Ettepä vastaa", eukko sanoi, "ettepä vastaa siihen mitä kysyn. Ettekö aiokaan ottaa minua mukaanne, jollei kutsua tule?"
"Se tulee, se tulee", hellgumilaiset huusivat.
"Ettepä vastaa", eukko vaikeroi epätoivoisena.
"Rakas Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Emme voi ottaa sinua mukaamme, jollei Jumala sinua kutsu. Mutta älä pelkää. Kyllä kutsu tulee."