Poika ei vastaa, ja isä huomaa siitä, että hän on väsynyt tähän puheenaiheeseen. Hän on sitten myös ääneti, mutta hänen ajatuksensa kumminkin yhä pyörivät kodissa. Minkähänlaisille haltijoille hänen hevosensa joutunevat, kuinkahan koko tilan käynee? Voi minun hupsuuttani, hän ajattelee, kun myyn yhtiölle taloni! Se tietysti hakkauttaa vain metsän ja jättää sitten talon rappiolle. Suo saa sammaltua uudelleen, ja pelloille kasvaa hakametsä.
He saapuvat ruukille, ja siellä hän taas innostuu uudesta näkemästään. Siellä on uusimallisia auroja ja haravia, ja niistä hän heti muistaa vanhan mielitekonsa: niittokoneen. Hän katsahtaa Gabrieliin, joka on kaunis poika, ja kuvittelee hänet ohjaamassa koreata, punaista niittokonetta, hätistellen ruoskanläjähdyksillä hevosia ja kaataen pitkää heinää ihan kuin väkevä sankari vihollisiaan.
Sisälläkin ruukin konttorissa niittokoneen sätkytys vielä tuntuu helisevän hänen korvissaan. Hän kuulee heinän kahisten kaatuvan ja konetta säikkyneiden lintujen ja hyönteisten tiiskuttaen ja suristen parveilevan ilmassa.
Kauppakirja on jo tehty, hinnasta sovittu, välikirja vain on vielä allekirjoitusta vailla.
Välikirja luetaan hänelle, ja hän istuu tuolille sitä kuuntelemaan. Siinä luetellaan niin ja niin monta tynnyrinalaa metsää ja niin ja niin paljon peltoa ja niittyä, ne ja ne työaseet ja kotieläimet, jotka hän luovuttaa. Hänen otsansa käy ryppyihin. "Totisesti", hän sanoo itsekseen, "tekemättä se jää." Kun kauppakirja on luettu, on hän juuri sanomaisillaan, ettei voikaan siihen suostua. Silloin poika kumartuu kuiskaamaan hänelle: "Isä, pidättekö ennen talon kuin minut? Minä lähden kyllä, vaikka te jäisittekin."
Talonpojan ajatukset ovat niin yksinomaan olleet tilaan kiintyneinä, ettei hänen mieleensä ole juolahtanutkaan, että poika voisi hänet jättää. Ettäkö poika siis lähtee joka tapauksessa? Hän ei oikein käsitä sitä, sillä hän puolestaan ei olisi lähtenyt, jos poika olisi jäänyt kotiin.
Mutta tietysti hänen on seurattava, koska hänen poikansa kerran lähtee.
Hän astuu konttoripöydän ääreen kirjoittamaan nimeään kauppakirjan alle. Ruukinhoitaja itse pistää kynän hänen käteensä ja osoittaa paperia. "Tähän näin", hän sanoo, "olisi kirjoitettava, Höökin Matti Erkinpoika."
Hän puristaa kynää sormiensa väliin saadakseen sen oikeaan asentoon, ja samalla hänen mieleensä muistuu, kuinka yksineljättä vuotta sitten kirjoitti nimensä siihen kauppakirjaan, jolla osti kappaleen raivaamatonta korpea.
Hän muistaa sen alle kirjoitettuaan menneensä katsomaan tilaansa. Silloin hän oli itsekseen lausunut: "Kas, tämän Jumala on sinulle antanut. Täällä sinä saat elinkaudeksi työtä."