Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten tahtoaan.
Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. — "Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. — "Se on muuan, joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. — "Juuri se sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä."
Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli. "En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin ulkopuolella.
"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä; mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta."
Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven ulkopuolella.
Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti.
Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille. Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä.
Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti. Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan. — "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti silmänsä. — "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti. Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan ja purskahti uudelleen itkuun.
"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. — Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin riemastunut hänen tulostaan. — "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. — "Pitihän minun edes pyytää sinulta anteeksi."
Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. — "Siihen on vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista kauempaa." — "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi Briitta nöyrästi. — "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. — "Siellä on minunkin matka-arkkuni." — "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne, kunnes on vastedes asiaa." — Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. — "Sain tänään kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras lähteä Amerikkaan." — "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa, mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", — sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa kuin vieraan sanat: — "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." — "Niinhän sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena, parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa. Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus, että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen ajatuksensa, hän huokasi itsekseen.