Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän nojaamaan seinää vasten. — "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä." Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta, ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja kaikille muille.
Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut, nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset. Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa suuruutta.
He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän tekee tämän vain säälistä.
Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua hänen mielestään.
Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin — —.
He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot soivat. — "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa.
"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään hartautta ja kiitollisuutta. — Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää; hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu.
Kun he ajoivat kirkkomäelle, istui sen kiviaidalla joukko ihmisiä odottaen jumalanpalveluksen alkamista ja tarkastellen tulijoita. Nähdessään Ingmarin ja Briitan he alkoivat kuiskia, nykiä toisiaan ja viittoa. Ingmar katsahti Briittaan, mutta tämä istui kädet ristissä eikä näyttänyt tietävän mistään. Hän ei edes huomannut ihmisiä, mutta Ingmar näki ne sitä paremmin; joitakuita juoksikin rattaiden jäljessä. Hän ei yhtään kummastellut, että he juoksivat ja kurkistelivat. He varmaan eivät tahtoneet uskoa silmiään. Heistä kaiketi oli ihmettä nähdä hänen ajavan Jumalan huonetta kohden lapsenmurhaajan kanssa. Tuo on jo liikaa, hän ajatteli. Tätä minä en enää kestä.
"Eiköhän ole parasta, että sinä menet jo edeltäpäin kirkkoon", hän sanoi auttaessaan Briittaa rattailta. — "Niin onkin", sanoi Briitta, sillä kirkkoon mennäkseen hän oli tullutkin eikä ihmisiä katselemaan. Ingmar viivytteli jotenkin kauan riisuessaan hevosta ja antaessaan sille rehua. Monet seurasivat häntä silmillään, mutta yksikään ei tullut puheille. Kun hän viimein kävi sisään, istuivat useimmat jo paikoillaan ja alkuvirttä veisattiin paraikaa. Astuessaan pitkin keskikäytävää Ingmar näki, että naisväen puolella olivat kaikki muut penkit täynnä paitsi yksi, jossa ei istunut kuin yksi ainoa. Hän näki heti, että se oli Briitta, ja arvasi, ettei kukaan ollut tahtonut istua hänen kanssaan. Ingmar astui vielä pari askelta, mutta kääntyi sitten naisten puolelle, kävi penkkiin ja istui Briitan rinnalle. Hänen tullessaan Briitta nosti päänsä penkistä ja kummastui suuresti. Hän ei ollut sitä ennen huomannut mitään, nyt vasta hän näki istuneensa yksinään. Samassa hävisi hänen suuri pyhätunnelmansa ja sen sijalle nousi syvä murhe. Mitähän tästäkin tulee, mitähän tästäkin tulee? Ei hänen olisi pitänyt lähteä Ingmarin mukaan.
Kyynelet työntyivät hänen silmiinsä, ja välttääkseen itkua hän otti edestään penkkihyllyltä vanhan virsikirjan ja alkoi lukea sitä. Hän selaili sekä virret että evankeliumit näkemättä yhtään sanaa, sillä hän ei voinut pidättää kyyneleitänsä. Silloin yht'äkkiä välähti sivujen välistä jotakin punaista, kirjanmerkki, johon oli painettu punainen sydän. Hän otti sen ja työnsi Ingmarin eteen.