Hän näki kuinka Ingmar peitti sen suurella kädellään ja salaa vilkaisi sitä. Heti sen jälkeen se putosi lattialle. Mitähän meistä tulee, mitähän meistä tulee, humisi Briitan päässä, ja hän itki kumartuneena virsikirjan yli.
He lähtivät kirkosta heti, kun pappi laskeutui saarnastuolista. Ingmar valjasti kiireesti hevosen, ja Briitta oli apuna. Kun kirkkoväki herransiunauksen ja loppuvirren jälkeen alkoi virrata ulos, olivat he jo lähteneet. Kumpikin mietti matkalla melkein samaa. Se, joka on tehnyt niin suuren rikoksen, ei voi elää muiden ihmisten parissa. Molemmat tunsivat istuneensa häpeäpenkissä. Ei tätä jaksa kumpikaan kestää, he ajattelivat.
Kesken Briitan syvää murhetta leimahtivat hänen silmiensä eteen Ingmarilan hohtavan punaiset rakennukset, joita hän tuskin oli tuntea. Hän muisti, kuinka oli monesti ollut puhetta siitä, että talo oli maalattava sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. Viime kerrallahan häät oli lykätty juuri sen tähden, ettei Ingmarin kannattanut maalauttaa. Briitta ymmärsi, että hän nyt oli aikonut tehdä kaikki oikein perin pohjin, mutta että se lopulta oli käynyt hänelle liian vaikeaksi.
Kun he ajoivat pihaan, istui väki päivällispöydässä. "Isäntä näkyy tulevan", sanoi muuan renki katsoessaan ikkunasta. Martta emäntä tuskin ennätti avata unisia silmiään, kun jo oli pystyssä. "Pysykää kaikki täällä sisällä", hän sanoi. "Ei kenenkään tarvitse nousta pöydästä."
Eukko astui raskain askelin lattian poikki, ja väki, joka katseli hänen menoaan, huomasi, että hän saadakseen arvonsa näkyviin oli pannut päällensä pyhäpuvun, hartioillensa silkkisaalin ja päähänsä silkkihuivin. Hän seisoi jo rappusilla, kun hevonen pysähtyi pihaan.
Ingmar hyppäsi heti rattailta, mutta Briitta jäi istumaan. Ingmar kiersi hänen puolelleen ja aukaisi polvipeitteen. "Etkö nouse jo pois rattailta?" — "En minä nousekaan." — Briitta oli purskahtanut itkuun ja peitti käsin kasvojaan. — "Minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla takaisin", hän sanoi nyyhkyttäen. — "No, mutta nouse nyt pois", sanoi Ingmar. — "Päästä minut palaamaan kaupunkiin, minä en ole sinulle kyllin hyvä." — Ingmar taisi ajatella, että Briitta oli oikeassa, eikä vastannut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan ja odotti. — "Mitä se sanoo?" kysyi Martta emäntä rappusilta. — "Hän sanoo, ettei hän ole kyllin hyvä minulle", selitti Ingmar, sillä Briitta ei itkultaan saanut ääntänsä kuulumaan. — "Ja mitä se itkee?" emäntä kysyi. — "Sitä, että minä olen niin suuri syntinen", sanoi Briitta, puristaen käsin sydäntään, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan. — "Mitä se sanoi?" kysyi eukko taas. — "Että hän on niin suuri syntinen", vastasi Ingmar.
Kun Briitta kuuli Ingmarin noin kylmästi ja välinpitämättömästi toistavan hänen sanansa, välähti totuus yht'äkkiä hänen mieleensä. Aivan mahdotonta oli, että Ingmar olisi tuolla tavalla toistanut äidilleen hänen sanojansa, jos hän olisi hänestä pitänyt, jos hänen sydämessään olisi ollut hiukkasenkaan rakkautta. Nyt oli Ingmarin mieliala hänelle selvinnyt, sen enempää hänen ei tarvinnut tietää.
"Miks'ei hän nouse pois rattailta?" kysyi emäntä. Briitta sai itkunsa hillityksi ja vastasi itse kuuluvasti: "Siksi, etten minä tahdo tehdä Ingmaria onnettomaksi." — "Oikeassa hän taitaa siinä ollakin", sanoi emäntä. "Päästä hänet lähtemään, Pikku-Ingmar. Sen saat ainakin tietää, että muuten lähden minä, sillä minä en nuku yhtäkään yötä tuollaisen kanssa saman katon alla."
"Lähdetään Jumalan tähden", sanoi Briitta tuskissaan. Ingmar käänsi sadatellen hevosensa ja hyppäsi rattaille. Häntä kyllästytti kaikki tyynni, hän ei viitsinyt ponnistella enempää.
Maantiellä tuli vähän väliä kirkkoväkeä heitä vastaan. Ingmar kiusaantui siitä yhä enemmän, ja viimein hän yht'äkkiä käänsi kapealle metsätielle, joka ennen oli ollut maantienä. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia, mutta yhdellä hevosella sitä sentään voi ajaa.