Juuri kun he poikkesivat tieltä kuului joku huutavan Ingmaria. Hän katsoi taakseen ja näki postimiehen, jolla oli hänelle kirje. Ingmar pisti sen taskuunsa ja ajoi eteenpäin.
Päästyään niin kauas metsään, ettei heitä näkynyt maantieltä, hän seisahdutti hevosen ja otti kirjeensä esiin. Samassa Briitta tarttui hänen käsivarteensa. "Älä lue sitä", hän pyysi. — "Miks'en minä sitä lukisi?" — "Ei, älä lue, ei siinä ole mitään." — "Mistä sinä sen tietäisit?" — "Se on minun lähettämäni, se kirje." — "Kerro sitten itse, mitä siinä on." — "En, en minä voi."
Ingmar vilkaisi häneen. Briitta oli niin punastunut, että luuli veren tipahtavan hänen kasvoistaan, ja silmissä paloi tuska. — "Mutta minäpä luen sen kirjeen sittenkin", sanoi Ingmar. Kun hän alkoi avata sitä, yritti Briitta riistää sen hänen käsistään. Ingmar torjui hänet luotaan ja sai kuoren auki. — "Voi hyvä Jumala", vaikeroi Briitta, "eivätkö minun kärsimykseni koskaan lopu?"
"Kuule Ingmar", hän pyysi, "lue se vasta parin päivän kuluttua, sitten kun minä jo olen matkalla." Ingmar piti kirjettä jo levällään edessään ja alkoi sitä silmäillä. Briitta peitti sen kädellään. "Ingmar, kuule nyt, vankilan pappi minut sai sen kirjoittamaan, ja hän lupasi panna sen postiin vasta sitten, kun minä jo olisin merellä. Nyt hän on lähettänyt sen liian aikaisin. Sinulla ei ole oikeutta lukea sitä. Päästä minut vain ensin matkalle, Ingmar, ennen kuin sen luet."
Ingmar katsoa tuijotti häneen vihaisesti, hyppäsi alas rattailta saadakseen olla rauhassa ja asettui lukemaan kirjettä. Briitan mieli oli yhtä kuohuksissa kuin aina ennenkin, milloin hänen tahtoaan ei noudatettu. — "Se ei ole totta, mitä siinä sanotaan. Pappi minut viekoitteli sillä lailla kirjoittamaan. Minä en sinusta pidä, Ingmar." Ingmar katsoi kesken lukemistaan häneen suurin, ihmettelevin silmin. Silloin Briitta vaikeni, vankilassa opittu nöyryys täytti hänen mielensä ja hillitsi sen. Hän tunsi täydellisesti ansainneensa tämän häpeän.
Ingmar koetti parastansa saadakseen kirjeestä selvää. Yht'äkkiä hän rutisti sen kouraansa ja hänen kurkustaan pääsi melkein korahtava ääni. "En minä saa siitä tolkkua", hän sanoi polkien jalkaansa maahan. "Kirjaimet pyörivät silmissäni." Hän kiersi Briitan puolelle rattaita ja pusersi hänen käsivarttaan. "Sanotaanko siinä kirjeessä tosiaankin, että sinä pidät minusta?" Hänen äänensä kähisi ja hän oli hirveän näköinen. Briitta ei vastannut. "Sanotaanko siinä kirjeessä, että sinä pidät minusta?" kysyi Ingmar uudelleen, melkein kiljahtaen. — "Sanotaan", vastasi Briitta soinnuttomalla äänellä.
Ingmar riuhtoili hänen kättään ja singahdutti sen pois luotansa. — "Voi sinun valheitasi", hän sanoi, "voi voi sinun valheitasi!" Hän nauroi ääneensä ja raa'asti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi. — "Jumala sen tietää", Briitta sanoi, "että minä joka päivä rukoilin saadakseni nähdä sinut ennen kuin lähden matkalle." — "Mihinkäs sinä sitten matkustat?" — "Kyllä kai minä lähden Amerikkaan." — "Mutta sinä et lähde, lempo vie."
Ingmar oli aivan suunniltaan, hän käydä hoipersi pari askelta metsään päin, heittäytyi suulleen maata vasten, ja nyt hän vuorostaan itki. Briitta tuli jäljestä ja istui hänen viereensä, hän oli niin riemuissaan, että suupielet vältä väkisin tahtoivat vetäytyä nauruun. — "Ingmar, Pikku-Ingmar", hän sanoi, kutsuen häntä hyväilynimellä. — "Sinähän pidät minua niin rumana." — "Niin minä pidänkin." — Ingmar sysäsi pois päänsä päältä hänen kätensä. — "Annas nyt minun selittää se asia sinulle." — "Puhu pois vaan." — "Muistatko, mitä sinä sanoit kolme vuotta sitten käräjillä?" — "Muistan." — "Että me menisimme naimisiin, jos minun mieleni muuttuisi." — "Kyllä muistan." — "Sen jälkeen minä aloin sinusta pitää, sillä en koskaan minä olisi uskonut, että ihminen voi sellaista sanoa. Se oli yli ihmisvoimain mitä sinä minulle sanoit, Ingmar, sen jälkeen mitä minä olin tehnyt sinulle. Kun minä silloin katsoin sinuun, näytit sinä kauniimmalta kuin kukaan niistä muista, sinä olit viisain heistä kaikista ja ainoa, jonka kanssa olisi ollut hyvä elää. Minä ihan mielettömästi rakastuin sinuun, ja minusta tuntui, että sinä kuuluit minulle ja minä sinulle. Ja ensin minusta olikin aivan luonnollinen asia, että sinä tulisit minua noutamaan, mutta sitten en enää uskaltanut siihen luottaa."
Ingmar kohottausi istumaan. "Miks'et sitten kirjoittanut?" — "Kirjoitinhan minä." — "Ja pyysit minulta anteeksi; mitä kirjoittamista siinä oli!" — "Mistäs minun olisi pitänyt kirjoittaa?" — "Siitä toisesta asiasta." — "Enhän minä mitenkään tohtinut siitä kirjoittaa." — "Nyt oli vähällä, etten olisi tullutkaan." — "Mutta Ingmar, mahdotontahan minun oli kirjoittaa sinulle kosintakirjeitä sellaisten tekojeni jälkeen. Silloin viime päivää vankilassa ollessani minä sinulle kirjoitin, kun pappi sanoi, että minun täytyi. Hän lupasi toimittaa kirjeen sinulle sitten, kun minä olisin matkalla. Ja nyt hän sen jo lähetti."
Ingmar tarttui hänen käteensä, ojensi sen sormet maata vasten ja löi niitä. — "Minun tekisi mieleni lyödä sinua", hän sanoi. — "Tee minulle mitä tahdot, Ingmar." Ingmar katsoi hänen silmiinsä ja huomasi, että hän oli kärsimyksissä kaunistunut. Hän kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja jäi siihen riipuksiin aivan kuin lapsi. — "Nyt minä hyvin vähällä olin antaa sinun lähteä." — "Et sinä sentään voinut olla tulematta." — "Mutta tiedätkö, että minä en pitänyt sinusta!" — "Sen minä hyvin ymmärrän."