Mäkituvan Niilo kyllä iät kaiket röyhistelee rintaansa saatuaan haltuunsa auran, jolla itse Suur-Ingmar on kyntänyt.
Yhä enemmän väkeä kerääntyi katselemaan huutokauppatavaroita. Miehet kopeloivat kummastellen joitakin iänikuisia työaseita, joista ei kukaan enää tiennyt, mihin niitä oli käytetty. Olipa joukossa sellaisiakin, jotka eivät älynneet olla nauramatta talon vanhoja rekiä. Niistä olivat jotkut todella ikivanhoja, loistavan punaisiksi ja vihreiksi maalattuja, ja niihin kuuluvissa siloissa oli kirjavia tupsuja ja valkoisia näkinkenkähelyjä.
Stiina emäntä oli näkevinään vanhojen Ingmarien noissa vanhoissa reissään ajavan maantiellä tasaista hölkkäjuoksua. He olivat menossa vieraisille tai paluumatkalla häistä, morsian rinnallaan. Paljon kelpo väkeä nyt muuttaa pitäjästä pois, hän ajatteli. Sillä hänestä tuntui kuin kaikki nuo vanhukset olisivat asuneet talossaan tähän päivään asti, jona heidän työaseensa ja ajokalunsa sieltä hajotettiin.
Missähän Ingmar nyt mahtaa oleksia ja mitä hän ajattelee tästä, mietiskeli Stiina emäntä. Kun minunkin on näin vaikea olla, kuinka sitten hänen?
Päivä oli niin erinomaisen kaunis, että vasaramies esitti siirrettäväksi ulos pihalle kaikki myytävät esineet, ettei tulisi tungosta. Piiat ja rengit alkoivat kantaa keskelle pihaa arkkuja ja kaappeja, joihin oli maalattu tulppaani- ja ruusukoristeita. Muutamia niistä ei ollut vuosisatoihin liikutettu paikaltaan vaatehuoneesta. Ulos vietiin myöskin hopeakannuja ja vanhanaikasia kuparikattiloita, rukkeja ja värttinöitä, makuuvaatteita ja kaikenlaisia omituisia kangaspuita.
Naisväki keräytyi niitä nostelemaan ja katselemaan puolelta ja toiselta.
Stiina emäntä ei ollut aikonut huutaa mitään, mutta nyt hän muisti, että täällä oli kangaspuut, joilla kudottiin hienon hienoa palttinaa, ja hän meni lähemmäs katselemaan niitä. Juuri hänen ehdittyään paikalle tuli sisältä piikatyttö kantaen sylissään kahta vanhaa Raamattua. Niissä oli niin raskaat, paksut nahkakannet ja messinkihelat, että tyttö tuskin jaksoi nostaa niitä yht'aikaa.
Stiina emäntä säpsähti ihan kuin korvapuustin saanut ja kääntyi takaisin äskeiselle paikalleen. Hän ei tosin luullut kenenkään enää lukevan noita Raamattuja, joiden vanhentuneesta kielestä nykyajan ihmiset tuskin saisivat selkoakaan, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että Katri tahtoi ne myydä.
Ehkäpä muinoinen emäntä oli ollut juuri sitä Raamattua lukemassa, kun tultiin kertomaan, että isännän oli karhu surmannut, hän ajatteli.
Stiina emännän mieleen muistuivat ne tarinat, joita hän oli Ingmarinpojista kuullut. Jokaisella esineellä, minkä hän näki, tuntui olevan oma kerrottavansa.