Nuo pöydällä olevat vanhat hopeasoljet oli muuan Ingmar Ingmarinpoika ryöstänyt Klack-vuoren peikolta.
Noissa vanhoissa kääseissä oli hänen lapsuutensa aikainen Ingmar Ingmarinpoika pyhäpäivinä ajanut kirkolle. Ja joka kerta kun he äidin kanssa tulivat häntä vastaan kirkkotiellä, oli äiti laskenut kätensä tyttösen olkapäälle ja sanonut: "Niiaa nyt, Stiina, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!"
Hän oli ihmetellyt, miksi äiti jok'ainoan kerran muisti kehoittaa niiaamaan Ingmar Ingmarinpojalle. Ruununvoudista tai tuomarista hän ei ollut niin suuresti välittänyt.
Viimein hän oli ymmärtänyt, että äitikin oli ollut aikanaan pikku tyttö ja että hänenkin äitinsä oli aina kirkkotiellä laskenut kätensä hänen olkapäälleen ja sanonut: "Niiaa nyt, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!"
"Jumala sen tietää", Stiina äiti huudahti, "etten minä Gertrudin vuoksi sure tämän talon hajoittamista, jossa kerran toivoin näkeväni hänet emäntänä. Minusta vain tuntuu kuin koko pitäjän kunnia nyt olisi mennyttä."
Samassa kirkkoherra ajoi pihaan. Hän oli hyvin vakava ja alakuloisen näköinen. Hän meni heti sisälle asuinrakennukseen, ja Stiina äiti arvasi hänen tulleen puhumaan Katrille ja Halvorille Ingmarin puolesta.
Vähän myöhemmin tulivat Bergsån ruukinhoitaja, joka oli sahayhtiön asiamies, ja herastuomari Birger Sven Petterinpoika. Ruukinhoitaja meni heti sisälle, mutta Sven Petterinpoika käveli pihalla katselemassa hajalleen levitettyjä tavaroita. Hän tapasi silloin pienen, parrakkaan ukon, joka istui samalla lautakasalla kuin Stiina emäntä.
"Tiedättekö, Vahva-Ingmar", sanoi Sven Petterinpoika seisahtuen ukon eteen, "onko Ingmar Ingmarinpoika suostunut ostamaan ne tukit, joita hänelle tarjosin?"
"Ei hän sano suostuvansa", ukko vastasi, "mutta luulisinpä hänen sentään pian muuttavan mieltään."
Sitä sanoessaan ukko siristeli silmiään ja viittoi päällään Stiina emäntään päin, ikään kuin osoittaakseen Sven Petterinpojalle, ettei pidä tuon kuullen puhua näistä asioista.