Väentupa ei ollut huutokaupan tähden paljoa muuttunut, sillä siinä ei juuri muuta ollutkaan kuin kiintonaiset rahit ja makuulavitsat, joita ei voitu siirtää. Mutta välkkyvän kirkkaat kupariastiat olivat poissa hyllyiltä, vuoteet olivat ammottavan tyhjinä, uutimitta ja makuuvaatteitta, ja seinäkaappien siniset ovet, joita ennen aikaan pidettiin raollaan, että niiden hyllyjä täyttävät hopeahaarikat ja pikarit olisivat vierasten nähtävissä, ne olivat nyt kiinni osoitukseksi siitä, ettei siellä enää mitään näytettävää ollut.
Ainoana seinäkoristeena oli Jerusalemtaulu, jonka kehyksenä taaskin oli vihanta seppele.
Suuri pirtti oli täynnä Katrin ja Halvorin sukulaisia ja uskonveljiä. Monin pyynnöin saatiin yksi toisensa jälkeen ottamaan suuresta kestipöydästä vieraanvaraa.
Peräkamarin ovi oli suljettuna. Siellä neuvoteltiin parhaillaan itse talon kaupasta. Oltiin hyvin äänekkäitä ja varsinkin kirkkoherra otti puheeseen innokkaasti osaa.
Mutta väentuvassa ihmiset olivat hyvin hiljaa eivätkä puhelleet muuten kuin joskus kuiskaamalla. Kaikkien ajatukset ja mielet seurasivat peräkamarin neuvotteluja, joissa talon kohtalo ratkaistiin.
Stiina emäntä kääntyi kysymään Gabriel Matinpojalta: "Tokkohan käy niin hyvin, että Ingmar saa jäädä taloon?"
"Hänen huutonsa ohi mentiin jo kauan sitten", Gabriel vastasi. "Karmsundin kestikievari on kuulemma huutanut kolmeenkymmeneen kahteen tuhanteen, ja yhtiö on korottanut kolmeenkymmeneen viiteen. Kirkkoherra nyt kehoittelee heitä ennen myymään kestikievarille kuin yhtiölle."
"No, entä Birger Sven Petterinpoika?" Stiina emäntä kysyi.
"Hän taitaa jättää tänään ihan huutamatta."
Kirkkoherra kuului puhuvan pitkän aikaa vakuuttavalla äänellä. Sanoja ei erottanut, mutta hänen puheensa aikana ei ainakaan mitään päätöstä voitu tehdä.