Sitten oltiin taas hetki ääneti, ja sen jälkeen kuului kestikievari sanovan, tosin verraten hiljaa, mutta niin pontevalla äänellä, että oli mahdotonta olla käsittämättä joka sanaa.
"Minä tarjoan kolmekymmentä kuusi tuhatta, en sen vuoksi, että talo olisi sen arvoinen, vaan kun en tahdo, että se joutuu yhtiön haltuun."
Heti sen jälkeen kuului lyötävän nyrkkiä pöytään, ja ruukinhoitaja huusi jyrähtävällä äänellä:
"Minä huudan neljäänkymmeneen tuhanteen, ja sen parempaa tarjousta en usko Katrin ja Halvorin voivan odottaa."
Stiina emäntä nousi hyvin kalpeana istualtaan. Hän meni takaisin pihalle. Ulkonaolo oli raskasta ja ikävää, mutta vallan kamalaahan oli istua sisälläkin ummehtuneessa tuvassa ja kuunnella tuota kaupantekoa.
Kankaat oli nyt myyty, ja vasaramies siirtyi taas toiseen paikkaan. Hän meni huudattamaan vanhoja hopeaesineitä, suuria hopeakannuja, joiden kylkiin oli juotettu kultarahoja, ja kuusitoistasataluvun kirjoituksilla varustettuja pikareita.
Vasaramiehen nostaessa näytteille ensimmäistä hopeakannua Ingmar hypähti pari askelta eteenpäin ikään kuin kieltääkseen niiden myynnin. Mutta samassa hän malttoi mieltään ja palasi äskeiselle paikalleen.
Parin minuutin päästä muuan vanha talollinen tuli Ingmarin luo hopeakannu kädessään. Hän laski sen hyvin häveliäästi hänen jalkojensa eteen ja sanoi: "Tästä saat tämän, pitääksesi sen muistona kaikesta siitä, minkä olisi pitänyt olla omaasi."
Taaskin Ingmarin koko ruumis vavahti. Hänen huulensa tutisivat avuttomasti, kun hän koetti saada sanotuksi pari sanaa.
"Niin, jätä vain tällä kertaa sanomatta, puhutaan sitten toisen kerran", sanoi talonpoika. Hän käveli pari askelta poispäin, mutta palasi kiireesti takaisin. "Ihmiset kuuluvat täällä haastelevan, että sinä voisit saada talon haltuusi, jos tahtoisit. Ja se olisikin suurin hyvä, mitä voit tälle pitäjälle tehdä."