Ingmarilassa oli joukko vanhuksia, jotka siellä koko aikansa palveltuaan olivat jääneet sinne viettämään viimeisiä elinvuosiaan. He olivat kaikkein enimmän huolissaan. He pelkäsivät, että talon joutuessa uudelle omistajalle heidät ajettaisiin pois vanhasta kodistaan, jolloin heille ei jäisi muuta kuin tie eteen, keppi käteen. Mutta vaikka paremminkin kävisi, ei vieraan valta kumminkaan ole samaa kuin vanhan isäntäväen.
Nämä vanhukset harhailivat huolissaan koko päivän pitkin pihaa, paikasta toiseen. Sääli oli nähdä heidän hiiviskelevän väkijoukossa, kumaraharteisina, rinnat röhisten ja verestävät huononäköiset silmät arasti vilhuen.
Viimeinen muuan satavuotias äijä huomasi mennä Ingmarin luokse ja istahtaa maahan hänen viereensä. Siinä hän vihdoinkin tuntui voivan rauhoittua, sillä hän jäi siihen istualleen, pusertaen vanhoja, vapisevia käsiään ryhmysauvaansa.
Heti nähtyään mihin Korppi-Pentti asettui, myöskin Vanha-Liisa ja Navetta-Martta kävellä köpittivät istumaan Ingmarin viereen. He eivät sanoneet hänelle mitään, mutta varmaankin he aavistivat saavansa apua häneltä, tältä nykyiseltä Ingmar Ingmarinpojalta.
Siitä asti kun vanhukset tulivat siihen, ei Ingmar enää seisonut ummessa silmin, vaan katseli heitä. Hän näytti arvioivan, montako vuotta he olivat nähneet vaivaa hänen sukunsa palveluksessa, ja hän tunsi ensi velvollisuudekseen toimittaa heille vapaan olon kuolemaan asti heidän vanhassa kodissaan.
Hän etsi silmillään väkijoukosta Vahvan-Ingmarin ja nyökäytti hänelle merkitsevästi päätään.
Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar lähti asuinrakennukseen, astui väentuvan poikki ja meni peräkamariin. Siellä hän seisahtui ovipieleen odottamaan, milloin sopisi asiansa toimittaa.
Vahvan-Ingmarin astuessa sisään kirkkoherra seisoi juuri keskellä lattiaa ja puhui Katrille ja Halvorille, jotka istuivat liikahtamatta ja jäykkinä kuin kuolleet. Ruukinhoitaja istui pöydän päässä mahtipontisen näköisenä, sillä hän tiesi kykenevänsä huutamaan korkeammalle kuin kukaan muu. Karmsundin kestikievari nojasi ikkunalautaa vasten niin kiihdyksissä, että hiki tippui hänen otsaltaan ja kädet vapisivat. Birger Sven Petterinpoika istui huoneen peräseinän sohvalla aivan tyyrenä, suuripiirteisten kasvojen vähääkään värähtämättä. Hänen suuret kätensä olivat ristissä vatsan päällä, ja hän pyöritteli hartaasti peukaloitaan.
Nyt kirkkoherran puhe loppui. Halvor silmäsi Katriin päin, ikään kuin hänen mieltänsä kysyäkseen, mutta Katri istui äänettömänä, katse lattiassa.
"Katrin ja minun on huomattava, että olemme lähdössä vieraalle maalle", sanoi Halvor, "ja että meidän ja veljiemme on elettävä niillä rahoilla, jotka voimme talosta saada. Matka Jerusalemiin kuuluu jo maksavan viisitoista tuhatta kruunua. Ja sitten on vielä vuokrattava talo ja ostettava ruokaa ja vaatetta. Ei minusta meidän kannata antaa lahjaksi mitään."