"Kahdeksan päivää sitten lähdin kotoa", Gertrud kertoi, "ja aioin kävellä suoraa päätä Göteborgiin, ollakseni siellä jo hellgumilaisia vastassa. Mutta ensi yötä nukuin Bergsån ruukilla Maria Bouving nimisen köyhän sotalesken luona. Paina se nimi mieleesi, Ingmar. Ja jos hän joutuu puutteeseen, auta sinä häntä!"
Ingmar nyökäytti päätään ja lupasi muistaa Maria Bouvingin nimen, mutta ajatteli vain sitä kuinka Gertrud on kaunis. Oi, kuinka kaunis hän onkaan! Miten minä voin elää saamatta nähdä häntä? Jumala minua auttakoon, mutta minä tein väärin hylätessäni hänet vanhan talon tähden. Eivät pellot eivätkä metsät ole ihmisen arvoisia. Eivät ne voi hymyillä kanssani, kun olen iloinen, enkä niiltä voi saada suruihini lohdutusta. Kun menetän ihmisen, joka minua rakastaa, menetän parhaani tässä maailmassa.
"Maria Bouving laittoi minulle yösijan pieneen kamariin, keittiönsä taa", Gertrud jatkoi. "'Saatpa nähdä, että tämän yön nukut oikein hyvin', hän sanoi minulle, 'makuuvaatteesi ovat Ingmarilan huutokaupasta'. Heti maata ruvetessani minä tunsin päänalaisessa omituisen myhkyrän. Eivätpä nämä Marian sänkyvaatteet niin erinomaisia olleetkaan, ajattelin. Mutta koko päivän kävelystä olin niin väsyksissä, että nukuin heti, Heräsin kumminkin keskellä yötä ja käänsin päänalaisen toisinpäin. Silloin huomasin, että sen päällinen oli leikattu keskeltä halki ja kurottu taas kömpelösti kiinni. Siellä sisällä oli jotakin kovaa, joka kahisi kuin paperi. Mikä pakko minun on kivillä maata, ajattelin ja koetin kiskoa sitä irti. Ja niinpä vedinkin esille huolellisesti sidotun käärön."
Gertrud vaikeni hetkeksi nähdäkseen oliko Ingmar utelias, mutta Ingmar ei ollut varsin tarkasti kuunnellut. Hän seurasi silmillään vain sitä, kuinka kauniisti Gertrud puhuessaan liikutteli kättään. Tokkopa kellään olen nähnyt niin norjia liikkeitä ja niin kevyttä jalannousua kuin Gertrudilla? Niin vanhat sanovatkin, että ihminen pitää kaikkein enimmän toisesta ihmisestä. Mutta taisin minä sittenkin tehdä oikein, sillä eihän minua tarvinnut ainoastaan talo, vaan koko pitäjä myöskin.
Mutta tuskakseen hän huomasi, ettei hän enää ollut yhtä varma kuin äsken siitä, rakastiko hän taloa todellakin enemmän kuin Gertrudia.
"Laskin käärön vuoteeni viereen", Gertrud jatkoi, "ja päätin aamulla näyttää sitä Marialle. Mutta päivän valjettua näin sinun nimesi sen käärepaperissa. Aloin tarkastella sitä lähemmin ja silloin päätin tuoda sen sinulle, hiiskumatta sanaakaan Marialle tai muille ihmisille. Tässä sen nyt saat, Ingmar. Se on sinun omaisuuttasi."
Gertrud otti korinsa pohjalta pienehkön käärön ja antoi sen Ingmarille, katsellen häntä ikään kuin odottaen, että hän sanomattomasti ihastuisi.
Ingmar otti lahjan käteensä, mutta ei siitä sen enempää välittänyt. Hän oli syvissä mietteissä, koetellen vastustaa sitä katkeraa katumuksen tunnetta, joka oli vallata hänen mielensä.
Tietäisipä Gertrud, kuinka vaarallista tuo hänen lempeytensä ja hyvyytensä on minulle. Oi, paljon helpommalta olisi tuntunut, jos hän olisi tullut minua nuhtelemaan!
Minun tulisi iloita siitä, hän ajatteli, mutta en kuitenkaan iloitse. Melkeinpä Gertrud tuntuu olevan kiitollinen minulle siitä että petin hänet. Mutta ei, ei, sitä en siedä ajatella.