"Ingmar", sanoi Gertrud sellaisella äänenpainolla, josta Ingmarin piti huomata, että hänellä oli tosiaankin tavattoman tärkeätä sanottavaa, "minä luulen, että varmaankin Eljas käytti sitä päänalaista Ingmarilassa sairastaessaan."
Samassa hän otti käärön Ingmarin kädestä ja avasi sen. Ingmar kuuli uusien, käyttämättömien setelien kahinaa. Sitten hän näki Gertrudin ottavan esille kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä. Hän näytteli niitä Igmarille. "Kas tässä, Ingmar, tässä on koko perintösi. Ymmärräthän, että Eljas se oli pistänyt käärön tuohon patjaan."
Ingmar kuuli hänen sanansa ja näki setelit, mutta hänestä tuntui ihan kuin he olisivat joutuneet usvan sisään. Gertrud ojensi rahat hänelle, mutta hänen käsissään ei pysynyt mitään, vaan koko tukku putosi maahan. Gertrud nosti sen ja pisti hänen taskuunsa. Ingmar tunsi hoippuvansa ikään kuin olisi ollut juovuksissa.
Yht'äkkiä hän kohotti käsivartensa, pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti sitä ilmassa ihan juopuneen tavoin.
"Hyvä jumala, hyvä jumala!" hän sanoi.
Hän olisi toivonut voivansa puhua sanasen Herran Jumalan kanssa, kysyä häneltä, miks'ei näitä ollut löydetty ennen. Miksi hän sai ne nyt, kun ei enää tarvinnut niitä, kun hän jo oli menettänyt Gertrudin.
Sitten hän laski raskaasti kätensä Gertrudin olkapäille.
"Sinähän olet julma kostaja, Gertrud."
"Kostoksiko sinä, Ingmar, tätä sanot?" kysyi Gertrud hämmästyen.
"Miksikäs minä sitä sanoisin? Miks'et sinä heti ne löydettyäsi tuonut noita rahoja minulle?" — "En, minä tahdoin odottaa hääpäivään asti." — "Jos olisit tullut ennen kuin minä jouduin naimisiin, olisin varmaan saanut ostaa talon Sven Petterinpojalta, ja siten olisin saanut sinut." — "Sen kyllä tiesin." — "Mutta kumminkin tulet hääpäivänä, juuri silloin kun on liian myöhäistä." — "Myöhäistä minun olisi ollut ennenkin tulla, Ingmar. Yhtä myöhäistä oli viikko sitten kuin on nyt ja kuin tulee olemaan vastakin."