Ingmar oli painunut uudelleen kivelle istumaan. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti tukahtuvalla äänellä.
"Oi, enhän minä luullut enää mitään apua mahdolliseksi. Voi, miksi niin herkästi luovuin kaikista toiveistani! Nythän näen, että apu sittenkin olisi tullut! Nyt näen, että olemme ennen aikojaan hylänneet onnemme."
"Ingmar, sinä et vielä kaikkea ymmärrä", Gertrud sanoi. "Minä kyllä heti rahat löydettyäni huomasin saman kuin sanoit, että niillä me olisimme olleet autetut, mutta minä en joutunut siihen kiusaukseen, en hetkeksikään, sillä minä olen toisen oma."
"Olisit pitänyt ne itse", Ingmar huudahti. "Nyt minun on aivan kuin susi raatelisi rintaani. Niin raskaalta ei olo tuntunut silloin, kun tiesin sen mahdottomaksi. Mutta voi minua nyt, kun tiedän, että olisin voinut saada sinut!"
"Toivoin tännetuloni ilahduttavan sinua, Ingmar."
Tällä välin oli häätalossa käyty kärsimättömiksi. Kuistille tuli väkeä huutelemaan: "Ingmar, Ingmar!"
"Niin, morsiamenikin on siellä minua odottamassa", hän sanoi tuskissaan. "Ja sinä, Gertrud, sinä olet tähän syypää! Pakosta minä sinut hylkäsin, mutta sinä tahdoit vain tehdä minut kurjaksi ja turmelit kaikki. Voi, nyt minä ymmärrän isäni tunteet, kun äiti surmasi lapsen", hän huusi.
Hän hyrskähti itkuun. "Tänä iltana vasta minä opin sinut oikein tuntemaan", hän nyyhki. "Ennen en ole pitänyt sinusta puoleksikaan niin paljon kuin nyt. Voi, en olisi luullut rakkautta näin hirmuisen katkeraksi."
Gertrud laski lempeästi kätensä hänen päänsä päälle. "En koskaan, koskaan, Ingmar, ajatellut sinulle kostoa. Mutta niin kauan kuin sydämesi on tähän maailmaan sidottuna, ei se pääse suruista vapautumaan."
Ingmar itkeä nyyhki niin kauan, että hänen viimein noustessaan Gertrud jo oli poissa. Talosta tuli väkeä juoksujalkaa hakemaan häntä.